Ota tai jätä!

Muutama päivä sitten kuuntelin kahvilan viereisessä pöydässä käytävää keskustelua. Myönnän, ettei se ole kohteliasta, mutta oli täysin mahdotonta olla kuulematta, naisten suorastaan huutaessa.

Toinen naisista, ehkä 35-vuotias, kertoi, kuinka mies oli ehdotanut hänelle varovaisesti laihdutuskuuria ja liikunnan lisäämistä. Ystävättären kauhisteltua asiaa jonkin aikaa, nainen tarkensi: "Mies sanoi, että hän auttaisi minua laihduttamaan lapsista jääneet kilot pois. Että voisimme mennä yhdessä lenkille tai salille. Ajattelin, että mene sinä vain keskenäsi laihduttamaan kaljamahasi! Että minun ylipainoni on sentään sinun lapsiesi aiheuttamaa!"

Ystävätär siihen: "Kyllä! Eikö se ole niin, että mies joko hyväksyy sinut sellaisena kuin olet ja rakastaa myös kilojasi, tai sitten ei. Sano hänelle, että ota tai jätä!"

Sanat jäivät soimaan päähäni. Ota tai jätä.

Jätettynä naisena ja etenkin kun se tapahtui vauvaputken päätteeksi vauvan ollessa vasta muutaman kuukauden, kun mies löysi salarakkaan, tiedän jotain vauvakiloista, jätetyksitulemisesta, riittämättömyydentunteesta ja nöyryytyksestä naisena.

Tiedän myös, ettei kumpikaan näistä naisista oikeasti hyväksyisi miehen valintaa, jos tämä ilmottaisi jättävänsä vaimonsa liikakilojen takia. Ei tietenkään. Mutta mitä se sitten tarkoittaa? Periaatteessa miehellä on vain yksi vaihtoehto: Jäädä ja rakastaa naisen liikakiloja.

Tietenkään kukaan järkevä ihminen ei valitse puolisoaan pelkän kehonrakenteen mukaan, vaan ihminen rakastuu toiseen koknaisuudessaan. Keho on vain yksi osa koko pakkausta. Siksi rakkauteen tuskin vaikuttaa, ainakaan suoranaisesti, jos partnerille kertyy aviovuosien saatossa liikakiloja.

Mutta toisaalta: Jos keho on vain osa ihmistä, eikä sen muuttuminen vaikuta siihen, rakastaako toista, eikö kumppanilla sitten ole oikeus haluta muutosta muista syistä? Esimerkiksi terveydellisistä? Tai esteettisistä? Pitääkö kumppanin kehoa tosiaan rakastaa sen kaikissa muodoissa, jos kumppania itseään kuitenkin rakastaa? Eikö kellä tahansa ole oikeus kannustaa puolisoaan pitämään itsestään huolta? Vai onko se sittenkin vain meidän naisten etuoikeus?

Jos nainen on sitä mieltä, ettei hän ole yhtä iän myötä muuttuvan kehonsa kanssa, että tosirakkauden pitäisi nähdä pintaa syvemmälle, miksi hän sitten vaatii mieheltään päinvastaista? Miehen pitäisi nähdä pinta kuin pinta ja rakastaa sitä.

Palasin kahvilasta kotiin. Ennen kuin ehdin kertoa miehelle kuulemastani keskustelusta, meille syttyi riita siitä, että mies oli rakennellut vauvan kanssa vain palikkatorneja ollessani poissa sen sijaan, että hän olisi samalla tyhjännyt ja täyttänyt tiskikoneen, imuroinut, vienyt roskat, pessyt vessan, tai edes pedannut sängyn. Aina minun oli tehtävä kaikki! Ja jos minä en ollut läsnä pitämässä kosmostamme kasassa, koko elämä räjähti kaaokseksi!

Mies ilmoitti, että kritiikkiä hän kyllä kesti, mutta että äänensävyni oli toistamiseen niin alentava, ettei hän ollut valmis enää sietämään sitä. Enkö tosiaan voinut pikkuhiljaa, vuosien jälkeenkään tehdä asialle mitään? Enkö ottanut häntä partnerina tosissaan, kun en kerran kunnioittanut hänen toistuvaa pyyntöä tehdä asialle jotain?

Silloin räjähdin: "Tiesithän mitä saat, kun otit minut! Olimmehan tunteneet toisemme jo 16 vuotta ennen kuin meistä tuli pari. Sitäpaitsi sanoin, että olen tällainen, kun olen raskaana. Minä vain olen tällainen, eli ota tai jätä!"

Hätkähdin sanojani.

Ne olivat juuri samat, mitkä olin juuri kuullut kahvilassa. Siellä minua oli naurattanut naisten itsekkyys ja kykenemättömyys ottaa kritiikkiä vastaan. Olin ollut miehen puolella, jolla oli mielestäni täysi oikeus vaatia vaimoaan lenkille, tekemään itselleen jotain.

Mutta kun kyse oli minusta, omista huonoista tavoistani, silkasta laiskuudesta työstää käytöstäni ja siitä, että päästin huonot ominaisuuteni valloilleen, silloin vaadin mieheltä itsekin joko-tai-mentaliteettia. Joko hän rakasti minua tällaisena, eikä vaatinut minkäänlaista muutosta, tai sitten hän sai lähteä hevonkuuseen.

Myönnän, että eron kokeneena naisena, minun pitäisi olla viisaampi.

Pitäisi tietää, että tällainen vastakkainasettelu on täysin naurettavaa. Eikö tämä ole juuri sitä kumppanuutta, jota olen kaivannut? Sitä raa'an rehellistä kasvupotentiaalia, mikä on mahdollista vain näin läheisessä suhteessa?

Pitäisi nähdä tällaisten sanojen positiivinen puoli: Niin kauan kuin puoliso vaatii muutosta, hän ei ole vielä lähtenyt. Hän haluaa ottaa, ei jättää. Hän näkee potentiaalin. Hän uskoo kykyysi muuttua ja haluusi ottaa hänen toiveensa huomioon. Hän uskoo sinuun.

Viides lapsi: Tämän minä voin antaa elämälle

Joskus pitää uskaltaa vielä yhden kerran. Sillon, kun todella pelottaa, että juuri tämä viimeinen pisara saa kaiken tulvimaan yli äyräiden. Silloin, kun tuntuu, että näin pitkälle uskallan, mutten askeltakaan pidemmälle. Kun jokin asia kauhistuttaa, riemastuttaa, haastaa ja salpaa henkeä yhtä aikaa. Koska juuri silloin ollaan rajalla. Hallitsemattoman, itseä suuremman elämän rajalla. Silloin tapahtuu ihmeitä, taikaa, niitä suurimpia siunauksia. Silloin ihminen kasvaa itsensä yli.

Kun mies viime syksynä ilmoitti toivovansa vielä toista lasta, haukoin henkeä. Pelkkä ajatus kuristi kurkkua. Tuntui, että huoneesta pakeni kaikki happi. Ahdisti. Pelotti. Minulle lapsi olisi viides. Siis viides. V-i-i-d-e-s lapsi.

Mistä ihmeestä kokoaisin taas kerran niin paljon voimia? Sitä energiaa, mitä ihmisen idättämiseen kohdussa tarvitaan. Mistä ammentaisin sen raa'an alkuvoiman tuon ihmisen synnyttämiseen tähän maailmaan? Saati sitten kaiken sen kärsivällisyyden ja viisauden niihin vuosikymmeniin, joita tarvittiin saattaakseen lapsi omilleen?

Eikö mies vaatinut liikoja? Miten oli kaikkien niiden unelmieni laita, mitä elämältä vielä odotin?

Aika kului, enkä olisi suostunut edes ajattelemaan asiaa, jos se ei olisi haastanut. Jokin sisälläni tiesi heti, että niin tulisi olemaan. Niin asioiden kuului mennä. Niin oli hyvä. Tunne, jota en uskaltanut aluksi edes sanoittaa. Eihän ihminen voinut saada viittä lasta, saati sitten haluta niin montaa. Ja vaikka muilla ei ollutkaan väliä, mitä he silti ajattelisivat?

Muutamaa kuukautta myöhemmin eräs tuttavani kysyi kuultuaan raskaudesta: "Sinä koet siis hallitsevasi äidin roolin erityisen hyvin, kun kerran uskallat ottaa sen noin monta kertaa."

Nainen ei tarkoittanut pahaa, mutta puki silti suurimman pelkoni sanoiksi. Niin, miten keskinkertainen ihminen oikeasti saattoi saada viisi lasta? Etenkin tällainen nainen, joka ei itse kokenut olevansa erityisen lahjakas äiti. Joka ei todellakaan kokenut hallitsevansa äidin roolia, vaan päinvastoin improvisoi päivittäin toivoen, että edes jokin menisi oikein.

Olinko sitten kenties tyhmä, mietin. Jos kerran ryhdyin asiaan, jossa en kokenut olevani ollenkaan hyvä näinkin monta kertaa. Pitikö päätä todella hakata seinään viisi kertaa? Mies nauroi ajatukselle. Että piti muka olla tietynlainen, jonkun kuvitellun äitistandardin mittainen, että olisi lupa saada viisi lasta. Olin ihan riittävän hyvä, ihan riittävä äiti, kuulemma.

Ehkä rohkeuteni lähteä tähän hulluuteen ei ollut sittenkään tyhmyyttä, vaan silkkaa keski-ikää. Tuota elämää janoavaa aikaa, joka saa ihmisen kysymään itseltään, mitä hän vielä odottaa elämältä.

Halusin vielä paljon. Mutta silti kaikki elämännälkä tuntui kiteytyvän tähän: Vielä ehtisin ennen kuin täyttäisin neljäkymmentä. Ennen kuin astuisin uuteen luopumisen vaiheeseen naisena. Saisin juoda viimeisen kerran nuoruuden lähteestä. Saisin kantaa ja antaa vielä kerran elämää. Olla täydellinen maailma pienelle olennolle. Kokea elämän ihme. Olla itse tuo ihme.

Kaikelle muulle olisi aikaa.

Ehkä asia olikin niin päin, että elämän oli täytynyt hakata päätään minun seinääni näin monta kertaa, kunnes vihdoin ymmärsin, ettei kyse ollut ollenkaan siitä, mitä minä elämältä odotin. Vaan siitä, mitä elämä odotti minulta. Tiesin nyt, mitä minä voisin antaa elämälle. Että tämä olisi perimmäinen tehtäväni, elämäni tarkoitus, jonka alle kaikki muu kyllä jäsentyisi.

Oodi miehille

Postijonossa seistessäni katselin, kuinka noin kaksivuotiaan pojan isä paketoi tyynen rauhallisesti pakettia. Välillä poika auttoi isäänsä, välillä kiemurteli lattialla ihmisten jaloissa, välillä juoksenteli ympäri postia vedellen tavaroita hyllyistä. Isä pysyi rauhallisena ja jatkoi paketoimista hyväntuulisena.

Minulla nousi kylmä hiki pintaan. Hengästyin pelkästä katselemisesta. Jostain selkärangasta tuli muistoja mieleen. Siitä ajasta, kun juoksijoita oli kolme alle viisivuotiasta. Ja minä yksin heidän kanssaan.

Seurasin tarkkaan miehen ilmeitä. Jossain kohtaa hänen tyyneytensä oli rakoiltava! Varmaan hän puri hammasta tai vähintäänkin kiroili mielessään. Mutta merkkiäkään siitä en nähnyt.

Vanhempi nainen tuli sanomaan miehelle, että eräs lapsi keikkui ulko-ovella. Että kuuluiko lapsi miehelle? Mies vastasi iloisesti, että kuului. Ja, että homma oli hansakssa.

Ai, oli homma hanskassa! Ajattelin, että mies oli varmaan tullut tänään poikkeuksellisesti aikaisemmin töistä ja auttoi vaimoaan lähtemällä asioille lapsen kanssa. Saisi siitä vielä kunnon kiitosta. Ja tietenkin homma oli hanskassa. Minullakin olisi, jos tekisin tuota vain silloin tällöin!

Postin jälkeen kävelin kauppaan. Vastaan tuli mies, jolla oli vastasyntynyt vauva kantoliinassa. Mies kantoi kummassakin kainalossa isoa pahvilaatikkoa. Askel oli nopea, mutta mies hymyili. Ehkä olin kuulevinani myös iloista viheltelyä.

Taas kuvittelin, kuinka mies olisi kotona muutaman lyhyen viikon isyyslomalla auttamassa. Niin, auttamassa. Hän oli varmaan käynyt vauvan kanssa postissa hakemassa tilattuja vauvantarvikkeita, että äiti saisi nukkua rauhassa kotona. Siitä mies saisi sitten kiitosta. Kun oli niin moderni mies, että otti isyyslomaa ja kantoi vauvaa kantoliinassakin. Vau!

Mietin, miltä itse olen näyttäyt samassa tilanteessa pienen vauvan kanssa. En ainakaan vihellellyt. Luultavasti pihisin kiukusta. Että taas kaikki pitää tehdä itse. Ja sitten luultavasti kerjäsin uurastuksestani kiitosta mieheltä.

Tietenkin tämä mies oli iloinen. Hänhän oli isä. Ja mies. Ja muutenkin kaikki oli hänelle helpompaa kuin meille naisille, jotka kantoivat koko maailman painolastia harteillaan!

Kotimatkalla sain kännykkääni hauskan viestin, jossa oli lehtileike päivän Hesarista. Naureskelin naisten kaksinaismoralismille. Miten naiset tosiaan saivat puhua ja ajatella miehistä mitä vain, mutta miehillä ei ollut läheskään samoja oikeuksia.

Helsingin Sanomat, 24.10.2017

Kotona aloin laittamaan ruokaa miehelle. Laitoin lohen muhimaan panulle kannen alle matalaan lämpötilaan. Sitten menin raivaamaan vinttiä. Sponttaanisti, extempore, koska olin erityisen toimelias ja hyvä vaimo. Ja koska olin nainen ja kykeneväinen tekemään montaa asiaa samaan aikaan.

Palatessani alakertaan, mies oli kääntänyt kalan toisin päin, lisännyt rasvaa ja nostanut lämpötilan niin korkealle, että kala oli kaikin puolin "kivan ruskea", kuten mies sanoi. Keittiö kärysi.

Sain hepulin. "Yritän saada lohesta täydellisen mehevää ja sinä menet pilaamaan koko kalan!" Mies vastasi, että kalahan oli hänelle ja, että hän piti siitä juuri näin. Sen lisäksi oli suorastaan tyhmää lähteä raivaamaan vinttiä kesken ruuanlaiton. Kala oli alkanut kärytä kuulemma jo ennen hänen puuttumista asiaan.

"Ai, että tyhmää! Miten uskallatkaan kritisoida sitä, että minä teen täällä kaiken?"

Illalla istuin myrtyyrikruunu päässäni sohvalla ja jupisin mielessäni. Puhuin rumasti miehestäni. Sitä ei kuullut kukaan.

Mutta minä kuulin.

Sillä hetkellä huomasin, että kaikilla päivän tapahtumilla oli yhteinen tekijä: se, mitä ajattelin miehistä ja miten heistä puhuin. Edes itselleni.

Kielenkäyttöni oli vähättelevää, halveksivaa ja vähintäänkin kunnioittamatonta. Ja vaikkei sitä kukaan muu kuullut, sillä oli suorat seuraukset siihen, miten käyttäydyin ja, mitä lapset lukivat käytöksestäni.

Mietin, mistä tällaiset ajatukset juursivat, miksi se oli yhteiskunnallisesti suvaittua, jopa vitsikästä, kuten lehtileikkeessä ja miksi miehet sietivät sellaista. Milloin he perustaisivat oman #MeToonsa?

Tuskin he hashtagiä tarvitsivat. Mutta kunnioituksen täytyi olla molemminpuolesta. Halusinko olla tasa-arvoinen kumppani, kanssakulkija ja ystävä miehelleni, vaiko sittenkin vain kateellinen kilpailija?

Ajatuksia vanhenemisesta

Viime viikonloppuna mies täytti neljäkymmentä. Aamupalapöydässä nyyhkytin hänelle roikkuvista poskistani, ensimmäisistä harmaista hiuksistani sekä aina vain syvemmistä otsarypyistäni. Mies katsoi minua ja sanoi, että hänhän tässä tänään vanhenee. Ja että minähän olin ja pysyin aina häntä nuorempana.

Helppoa miehen oli sanoa. Että hyväksyhän nyt se rapistuminen tyynen arvokkaasti. Kun itse vain paranee vuosi vuodelta kuin hyvä viini tai maukas juusto, jota pikkuhiiret jahtaavat vesi kielellä.

Toista on naisen vanhentuminen. Neljänkymmenen kynnyksellä olin menettää kaiken! Mitä nainen on sitten, kun hänellä ei ole enää iskukykyisiä aseita? Kun tikarista on tehty tylppä ja luoditkin, joilla ennen on osunut suoraan miesten sydämiin, ovat muttuneet nalkuttaviksi paukkupatruunoiksi?

Mies katsoi minua juodessaan kahvia ja kysyi: "Onko ulkomuotosi tosiaan noin suuri osa identiteettiäsi? Olethan paljon muutakin!"

Ryhdistäydyin. Se oli vaikeaa, koska paidallani oli vauvanpuklua. Yritin näyttää fiksulta ja selittää hänelle, että tietenkin olin muutakin, kuin ulkonäköni. Olin valtiotieteiden maisteri. Ja toimittaja. Ja neljän lapsen äiti. Ja elämää kokenut viisas nainen. Etten todellakaan ollut koskaan tyytynyt vain näyttämään kivalta. Vaan yrittänyt myös olla kiva ja sen lisäksi pätevä. En ollut tyhmää selfie-sukupolvea.

"Sinähän otat jatkuvasti selfie-kuvia", mies vastasi ja hykerteli itsekseen.

Hän oli osunut napakymppiin, vaikken sitä hänelle halunnutkaan myöntää. Olin hypännyt ajat sitten  selfie-sukupolven junaan. Vertailin itseäni liikaa muihin. Olin takertunut ehkä sittenkin turhaan ja katoavaan.

Ollessani lukiolainen, luin naistenlehdestä haastattelun vanhasta, viisaasta naisesta. En muista, kuka nainen oli. Mutta muistan vieläkin, mitä hän sanoi. "Jos koet, että ulkonäössäsi on jotain vikaa, esimerkiksi, että olet liian pitkä, korosta nimenomaan tuota piirrettä. Käytä korkokenkiä. Kävele selkä suorassa. Itsevarmuus on kaunista."

Nuorena otin naisen sanoista opikseni ja nimenomaan se teki minusta vahvan. Usein niitä muka niin huonoja piirteitä ei tarvinnut edes korostaa fyysisesti. Pelkkä asenne muutti omaa ajattelua ja suhtautumista. Se oli homman ydin.

Mutta miten vanhentumisesta saattoi tehdä vahvuuden? Etenkin, kun vanhenin mielestäni täysin väärällä tavalla. Kauniit nauravat silmärypyt olisin kyllä ottanut. Mutta entä kireän näköisen otsarypyn?

Pitikö korostaa lättärintoja, meikata otsan juovat näkyvämmiksi ja silmäpussit muhkeammiksi? Vaiko kenties ajaa osa hiuksista kokonaan pois, kun kerran hiukset ohenivat kuitenkin?

En ole löytänyt vielä lopullista vastausta.

Mutta uskon, ettei tässäkään kyse ole ollenkaan siitä, mitä meille tapahtuu fyysisesti, vaan asenteesta. Siitä, miten siihen suhtaudumme.

Nouse ja kävele!

Mitä enemmän olen lukenut ystävien, sukulaisten, tuttujen ja puolituttujen #MeToo-päivityksiä, sitä enemmän mielessäni herää kysymys siitä, mitä tästä hashtagistä seuraa. Jääkö myrsky virtuaaliseksi, vai onko sillä konkreettisia seurauksia naisten elämässä.

Ja onko vastuu miehillä? Vastuu antaa naisille jotain varastettua takaisin, naisten odottaessa sitä passiivisina? Vai onko se sittenkin naisten asia? Itse, aktiivisesti ottaa, vallata ja omia heille kuuluva?

On aika antaa sorretuille ääni ja nimetä epäoikeudenmukaisuudet. Ja sitten on aika ottaa askel eteenpäin. Pois sorretun, hyväksikäytetyn, loukatun uhrin roolista. Ottaa elämää sarvista ja tehdä asialle jotain.

Itse olen sitä mieltä, että on turha jäädä paikalleen odottamaan anteeksipyyntöä, sovittelua tai korvausta minua vastaan rikkoneelta. Joskus rikkoja ei edes itse tiedosta tehneensä väärin. Ja vaikka sen hänelle sanoisi, voi hyvinkin olla, ettei hän halua tai edes osaa pyytää anteeksi, saati korvata yhtään mitään. Sitä minkä hän on vienyt, sitä hän ei voi muutenkaan koskaan palauttaa.

Jos olen elämältäni jotain oppinut, niin sitten sen, ettei kukaan muu ole vastuussa hyvinvoinnistani paitsi minä itse.

Muistan, kun jäin kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa yksin. Mieheni oli rakastunut toiseen naiseen, hänellä oli ollut suhde melkein kuopuksen syntymästä ja jätti meidät lopulta vauvan täyttäessä vuoden. Pian lähdön jälkeen toinen nainen alkoi odottaa vauvaa. Sitäkin minulta salailtiin melkein syntymään asti.

Eniten tuolloin loukkasi, kun joku sanoi: "Olet selvinnyt noin hyvin. Ehkä isku ei ollutkaan sinulle lopulta niin kova." Tai: "Teillä on noin hyvä suhde exäsi kanssa. Varmaan ero oli teille kummallekin parempi." Tai: "Joillekin ero on helpompaa kuin toisille."

Miehen suhde oli minulle täysi yllätys. Elämäni järkkyi sijoiltaan. Maailmani mureni ja kesti monta vuotta, kunnes selvisin kuiville. Eroamme kommentoivat ihmiset näkivät vain, kuinka olin selvinnyt. Eivät sitä, että olin lähes tuhoutua. Tulla hulluksi. Joutua hoitoon.

Mutten joutunut. En tullut hulluksi, vaikka lapset oppivatkin silittämään lattialla itkevän äitinsä päätä. Selvisin. Ja ensimmäinen askel upottavasta suosta oli se, kun kieltydyin itsesäälistä. Tuntui siltä kuin maa olisi yhtäkkiä sittenkin taas kannatellut.

Silloin päätin, etten tuhlaisi yhtään ainoaa päivää vihaan, katkeruuteen tai itsesääliin. Annoin anteeksi. Lopetin odottamasta korvausta kokemastani. Lopetin tuijotuksen taaksepäin ja käänsin katseeni eteen.

Eilen luin oivallisen ajatuksen: Itsesääli on epäjumalan palvontaa.

Epäjumala tarkoittaa tässä yhteydessä asiaa, joka nousee meille kaiken muun yläpuolelle, kaikista tärkeimmäksi. Asiaa, josta tulee tabu, jota ei saa kyseenalaistaa. Asiaa, jota vaalimme, paapomme, hoivaamme, ruokimme, kuten entisaikojen patsasjumalia.

Luin myös, että itsesääli on ylpeyttä. Se meni jotenkin näin: 

Ylpeyden reaktio menestykseen on ylpeillä.
Ylpeyden reaktio kärsimykseen on itsesääli.
Ylpeilijä sanoo: "Ansaitsen ihailua, koska olen saavuttanut niin paljon."
Itsesäälijä sanoo: "Ansaitsen ihailua, koska olen kärsinyt niin paljon."

Itsesääli on tyydyttävää. Ainoa vika siinä on se, että sen karvas myrkky auttaa vain hetken. Lopulta se lamauttaa ja tappaa kaiken elämän tieltään.

Se upottaa suohon, josta kukaan muu ei voi sinua vetää, paitsi sinä itse.

Ja vaikka sen kouristuksesta lopulta pääsisikin, askel eteenpäin on silti otettava itse.

#MeToo

(Eilen yritin kirjoittaa hashtagistä #MeToo. Kirjoitinkin, mutta poistin tekstin noin puoli tuntia sen jälkeen, kun olin sen julkaissut. En ollut tyytyväinen kirjoitukseen, koska sekoitin siinä kaksi asiaa yhteen, jotka eivät suoranaisesti liity toisiinsa ollenkaan. Kirjoituksesta sai sellaisen kuvan, että vähättelin naisten kokemaa seksuaalista häirintää, vaikka se ei missään nimessä ollut tarkoitukseni. Olen pahoillani, jos loukkasin sillä jotakuta lukijaani. Nyt yritän uudestaan. Koska koen, että aihe on tärkeä - etenkin äitinä.)

------
#MeToo

Reagoin allergisesti massaliikkeisiin, joihin koen monen hyppäävän somessa siksi, että heillä on siihen sosiaalisia paineita: Jos et osallistu, kertoo se enemmän sinusta kuin se, että osallistut. Minä en periaatteesta osallistu ikinä mihinkään.

Mies yleensä nauraa asialle. Hän kutsuu minua salaliittoteoreetikoksi. Jos media vauhkoaa ilmaston lämpenemisestä liikaa, tulen epäluuloiseksi. Ajattelen, että tutkimustuloksiin vaikuttaa poliittinen agenda ja raha. En muka usko sitäkään, että ihminen olisi koskaan astunut kuun kamaralle, vaan väitän hänen mukaansa, että kyse olisi ollut kylmänsodankäynnistä.

Kun yritin kertoa miehelle, että olin kirjoittanut blogissani Weinsteinista, seksuaalisesta häirinnästä ja naisten omasta vastuusta, mies, joka on ammatiltaan juristi, keskeytti. Hän ei halunnut kuulla asiaa loppuun, vaan sanoi: "Weinstein on kiero paska, joka on ilmeisesti käyttänyt kymmeniä naisia hyväkseen. Miten se liittyy siihen, että naiset joskus käyttävät työmaailmassa ulkonäköään hyväkseen? Ne ovat kaksi täysin eri asiaa."

Yritin vastata ja sanoa, että on epistä naisilta nyppiä rusinoita pullista. Ettei voi toisaalta olla uhri ja toisaalta iskeä tikarilla selkään.

Mies vastasi: "Nimenomaan! On hyvä kysyä, miksi naisten täytyy joissain tilanteissa vieläkin käyttää aseenaan seksuaalisuutta. Avata paidan nappeja saadakseen palkankorotus, haastattelu tai rooli elokuvassa."

Olin hiljaa. Mies jatkoi: "Onhan se aina naisen oma päätös, mitä aseita hän käyttää ja sinänsä vastuu on hänellä itsellään. Mutta että edes täytyy harkita tuollaisiin aseisiin tarttumista. Sitä paitsi #MeToo-hashtagissä on kyse oikeista uhreista. En halua, että tyttäreni joutuu koskaan seksuaalisen häirinnän kohteeksi, saati sitten raiskatuksi."

En minäkään. Jäin silti miettimään #MeToo-hashtagin merkitystä. Tarvittiinko sitä?

Ymmärsin illalla, että kyllä sitä tarvittiin. Miten saattoi olla mahdollista, että vielä vuonna 2017 lähes jokainen tuntemani täysi-ikäinen nainen oli joutunut kokemaan elämässään seksuaalista häirintää tai väkivaltaa?

Kyse oli siitä, että asia koski meitä kaikkia. Vähintään siksi, että jokaisen loukatun naisen takana oli  yhtä monta miestä, jotka olivat häntä loukanneet, alistaneet, ahdistelleet, vähätelleet.

 #MeToo ei ollut ollenkaan monimutkainen asia, joka olisi vain näennäisesti pilkottu populistisen yksinkertaiseksi, helposti pureskeltavaksi somemössöksi. Sellaiseksi, mikä minua niin usein häiritsee. #MeToo oli oikeasti hyvin yksinkertainen juttu.

Silti pelkään, että #MeToo, kuten someilmiöt liian usein, jää pelkäksi virtuaaliseksi myrskyksi. #MeToo:n kirjoittaminen julkisesti muka riittää. Oikean elämän seuraukset ja johdonmukainen oman käytöksen muuttaminen sen sijaan jää kesken. Kaikki se siis, mikä on vaikeaa ja epämukavaa. Kaikki se, mikä eriarvoisuuden taustalla piilee.

Esimerkiksi, että puhuisi oman murroikäisen poikansa kanssa nettipornosta, jota yhä useampi lapsi kohtaa internetissä. Tai, että riisuisi marttyyrikruununsa kotona ja kohtaisi miehensä tasa-arvoisena, sanoisi asiat suoraan. Vaatisi kunnioitusta, koska itse käyttäytyisi sen mukaisesti. Tai, että tekisi yhtälailla miesten töitä kuin naistentöitä mieheltään vaatii. Tai, että opettaisi tyttärelleen, että tärkeämpää kuin oleminen, on tekeminen. Ei kehon muoto, vaan se, mihin se kykenee. Mutta se vaatisi vähintäänkin selfie-kulttuurin kyseenalaistamista.

Lista on pitkä. Mistä aloitetaan?

Tasa-arvo pitää omia

Mies nukkuu aamulla aina hetken pidempään kuin minä. Sitten hän pukee, syö ja lähtee töihin, jonne on yli tunnin työmatka.

Samaan aikaan minä hosun edestakaisin yövaatteissa. Syötän vauvaa, teen koululaisille eväitä, tarkistan, että kaikki tarvittava on mukana, pakkaan eskarilaisen reppua, letitän hiuksia, hoputan poikia. Sovittelen riitaa.

Sitten vilkutan koululaisille ikkunasta ja vedän itse vaatteet päälle. Samat kuin eilen. Ne, missä on vauvan puklua rinnuksilla ja puuroa polvessa. Nappaan vauvan kainaloon, on kiire viedä eskarilaista. He ovat lähdössä retkelle.

Ennen kuin lähden ulko-ovesta, vilkaisen peiliin. En ole muistanut harjata hiuksia. Ne ovat rasvaiset ja sojottavat joka suuntaan. Poskessa on hammastahnaa. Huomaan vasta nyt, etten ole meikannut.

Juoksen vessaan, yritän pestä hammastahnaa pois, levittää meikkivoidetta ja laittaa ripsiväriä - kaikkea yhtä aikaa. Ripsiharja osuu silmään. Luhistun pyykkikasan päälle ja alan itkeä.

Itku on venttiili ja muutamssa sekunnissa olo paranee. Mutta itsesääli jää silti päälle. "Tämä on epäreilua! Miksi minun pitää kantaa kodista koko vastuu? Miksi minun harteillani on koko kuorma? Miksi kukaan ei auta minua?"

Soitan miehelle, joka istuu täydessä lähijunassa. Hän kuuntelee nyyhkytystäni, mutta pysyy rauhallisena. Sitten hän sanoo: "Jos olisit pyytänyt apua, olisin voinut viedä eskarilaisen."

Puhelun loputtua jupisen itsekseni: "Miksi pitää aina pyytää? Eikö mitään voi tehdä pyytämättä?"

Illalla, palatessaan tasan 12 tunnin päästä kotiin, kuten joka päivä, mies käy kaupassa, siivoaa keittiön, silittää paitansa, vie isommat lapset sänkyyn ja kattaa aamupalapöydän. Sen jälkeen hän tekee vielä kaksi tuntia töitä.

Mutta nukkumaan mennessä valitan hänelle silti: "Olen niin väsynyt, koska minun pitää tehdä täällä kaikki. Sinulla on niin helppoa, kun voit vain sulkea oven perässäsi ja palata katettuun päivällispöytään illalla."

Mies alkaa kuorsata.

Seuraavana aamuna sisälläni pihisee. "Taas minä täällä keittelen aamukuudelta puuroa muille. Milloin joku tekee minun puolestani jotain?"

Kaikesta kiukusta huolimatta saan jotain outoa tyydytystä siitä tunteesta, että minulla on homma hallussa. Että olen niin hyvä, tehokas, niin jaksava ja sisukas. Vain minä osaan. Toisin kuin muut.

Mies tulee keittiöön, alkaa syödä valmiiksi keitettyä puuroa, jonka olen keittänyt hänelle muka rakkaudenosoituksena ja kysyy: "Vienkö tänään tytön esikouluun?"

"Ei tarvitse", vastaan. Mielessäni nalkutan. "Miksi hän edes kysyy? Eikö se nyt ole tullut jo selväksi?"

Mutten sano mitään.

Mies jatkaa syömistään ja lukee uutisia samalla kännykästään, kun minä taas hosun hänen ympärillään hoidellessani lasten aamutoimia.

Hänen rauhallisuutensa saa minut vihaiseksi.

Alan kolistella kattiloita. Ehkä hän sitten huomaa, että minulla ei ole aikaa juoda kahvia rauhassa. Toisin kuin hänellä.

Mies tarttuu käteeni, katsoo minua tiukasti silmiin ja sanoo: "Anni, tällainen käytös ei sovi sinulle. Et ole alistettu nainen, jolla ei ole oikeutta puhua suutaan puhtaaksi. Jos haluat jotain, sano se minulle suoraan. Ja jos et sano, oletan, että asiat ovat sinulle ok näin. Mutta älä sitten rankaise minua siitä."

Siihen en voi sanoa mitään. Mies lähtee töihin. Minä vien eskarilaisen.

Nolottaa. Minäkö muka olen itsenäinen, vahva nainen? Näinkö yritän olla tasa-arvoinen mieheni kanssa? Kolistelemalla kattiloita?

Niin, tasa-arvo ei ole lahja, jonka toinen voi antaa. Jonka voi ottaa passiivisena vastaan. Se pitää itse aktiivisesti vallata, omia ja omistaa.

"En minä mitään naistentöitä tee!"

Oli perjantai-iltapäivä.

Olin ollut jalkeilla kello kuudesta, tehnyt ensin puolituntia leipätyötä lasten vielä nukkuessa, herättänyt sitten koululaiset. Tehnyt aamupalaa ja voidellut eväsleipiä kouluun. Olin syöttänyt vauvan ja vaihtanut kakkavaipan. Sanonut koululaisille ainakin kolme kertaa peskää hampaat, laittakaa kengät jalkaan, takki päälle, lakki päähän, nyt on kiire!

Olin käynyt lenkillä, vienyt samalla matkalla päiväkotilaisen tarhaan ja käynyt kaupassa. Siivonnut keittiön. Laittanut jo toisen koneellisen pyykkejä kuivumaan. Tehnyt sitten taas kolme tuntia töitä tienatakseni perheelle vähän lisää rahaa vauvan nukkuessa. Laittanut ruokaa iltaa varten ja viikannut ainakin viisi kasaa puhtaita vaatteita narulta.

Poika oli tullut kotiin ja halusi heti ensimmäiseksi pelata. Sanoin, että pelaaminen on palkinto. Sitä saisi tehdä vasta sitten, kun työt oli tehty. Läksyt ja kotihommat hoidettu. Varhaismurkkua ärsytti. Kuten nykyään kokoajan.

Pyysin häntä ottamaan lattialta oman puhtaan pyykkikasansa ja lajittelmaan vaatteet siististi kaappiinsa, kun hän sanoo: "En minä mitään naistentöitä tee!"

Kuulen hengitykseni. Korvissa tykyttää. Olen hiljaa. Katson poikaa. Poika katsoo takaisin. En saa hetkeen sanaa suustani. Kysyn: "Mitä sinä oikein sanoit?"

"Naistentöitä?"

Mielessäni on myrsky. Siellä pauhaa menneiden sukupolvien naisten taisteluhuudot. Kaikkien äänettömien naisten karjunta. Suomalaisen naisen ylpeys. Kaikki maailman pyykkivuoret ja viikatut vaatteet...

Mistä hän on napannut tällaisia sanoja, aatteita, ideoita?

Hänen isänsä on intohimoinen kokki. Isän äiti, pojan isoäiti, oli tarkka naisten oikeuksista. Ainakin teoriassa. Pojalleen hän kyllä opetti tasa-arvoa, ruuanlaittoa, pyykinpesua ja siivousta. Mutta itseään hän ei osannut puolustaa.

Tekstasin pojan isälle: "Miksi hitossa poikasi sanoo minulle näin?"

Vastaus tulee heti: "Minulta hän ei ainakaan ole tuollaista oppinut!"

Ei varmaan, ajattelen. 

Mietin puolisoani, toista miehenmallia pojan elämässä. Miestä, joka kiittää minua päivittäin siitä, että käyn kaupassa, laitan hänelle ruokaa tai pesen hänen kauluspaitansa. Ja silittää paidat sitten itse.

Ei, ei hänkään ole opettanut pojalle tuollaista.

Kysyn pojalta, miksi hän sanoi, kuten sanoi. Hän vastaa: "No yleensä sä vaan teet sen."

Sanat osuivat. Sä vaan teet sen.

Niin, monista ihan moderneista ja tasa-arvoisistakin syistä naiset usein vaan tekevät sen. Kotityöt, pyykit, ruuat, lapset.

Miehet kyllä osallistuvat, mutta siitä sitten kiitellään sekä mediassa, että kotipiirissä. Vain harva mies kiittää vaimoaan päivittäin pestyistä kauluspaidoista. Etenkin, jos niitä ei ole edes silitetty.

Tasa-arvo ei ole sitä, että kaikki käyvät yhtä paljon töissä, tienaavat yhtä paljon, hoitavat lapsia minuutilleen yhtä paljon ja vievät roskat vuoropäivinä ulos. Tasa-arvo on enemmänkin sitä, että naiset ja miehet voivat yhdessä päättää, kuinka he parhaiten jakavat perheen työt niin, että kaikki hyötyvät työnjaosta ja, että he kantavat koko pakkauksesta yhdessä vastuun.

Mutta kotityöt ovat näkymättömiä. Ne pitävät vain yllä vallitsevaa tilaa. Siksi niitä ei lapsen mielestä välttämättä tehdä ollenkaan.

Ja jos kuitenkin tehdään ja työnjako menee niin, että naiset vaan tekevät sen, eli kotityöt, miesten ollessa tienaamassa rahaa tai tekemässä työnjaon mukaan perinteisiä miesten töitä (korjaamassa lasten pyörää, poraamassa reikää seinään, vaihtamassa autoon renkaita, sytyttämässä saunaan tulta), näyttää 9-vuotiaan pojan silmään helposti siltä, että kotityöt kuuluvat naisille. Vielä vuonna 2017.

Tiedän teoriassa, että jos haluaa näkyä, pitää lopettaa toisten liiallinen paapominen ja hoivaaminen. Sillä mitä enemmän muiden puolesta tekee asioita, sitä varmemmin niistä tulee heille itsestäänselvyys. Ja jos haluaa kiitosta, on turha kerjätä sitä marttyyrinä. Itsestä ja työstänsä pitää tehdä näkyvää.

Mitenkö ratkaisin tilanteen?

Tein kotiin työlistan kotitöistä ja annoin jokaiselle perheenjäsenelle tämän lisäksi oman vastuualueen. Sanoin, että olen kyllä tähän mennessä vaan tehnyt sen, tämän kaiken, mutta että se loppui nyt tähän.

Lapset katsoivat minua ihmetellen. Tätäkö kaikkea heidän piti tehdä? Näin paljon? Näin monta kertaa?

Samana iltapäivänä kuulin poikani sanovan tiukasti sisaruksilleen heidän tullessa sisään viemästä roskia: "Ottakaan kengät heti pois, olen juuri imuroinut!"

"Sinulle kaikki on helppoa!"

Viime viikonloppuna sain osakseni paljon ihailua, kun tapasin vanhoja tuttuja: "Miten ihmeessä olet laihduttanut taas kaikki vauvakilot pois, vaikka tyttö on vasta seitsemän kuukautta?" Tai: "Miten jaksat treenata, vaikka sinulla on neljä lasta ja työt kaiken päälle? Etkö nuku ollenkaan?"

Tällainen ihailu hivelee egoa. Mutta kommentit ovat myös pieni hyvitys siitä kovasta työstä, mitä 25 kilon laihduttaminen oikeasti on.

Olin juuri avaamassa suutani sanoakseni, että joo, työtä se on, mutta tehtävissä siinä, missä muukin, kun yksi ihailijoista jatkoi: "Mutta toisaalta, sinultahan ne kilot ovat aina tippuneet helposti ja ilman kovaa ponnistusta." Toinen siihen: "Sen lisäksi sinulla on hyvä kunto, kun juoksit silloin muutama vuosi sitten maratonin. Sinulle juokseminen ei ole niin raskasta kuin minulle!" Kolmas jatkoi: "Niin, eikä vauvakiloja voi verrata tavalliseen ylipainoon, jota on paljon vaikeampi laihduttaa. Sitäpaitsi sinulla sattuu olemaan hyvät geenit!"

Haukoin hetken henkeä. Olivatko nämä naiset oikeasti tosissaan? Se, että olin lahduttanut neljä kertaa 25 kiloa oli muka todistus siitä, että se oli minulle erityisen helppoa. Tai se, että olin joskus aikoja sitten juossut maratonin vakuutti, että juokseminen olisi minulle nytkin helppoa. Sitäpaitsi geenit.

Kehuna alkanut päätyi toteamukseen siitä, että minulle oikeastaan kaikki on helppoa, mutta heille vaikeaa. Siksi minä pystyn siihen toisin kuin he.

Heillä kun mies laittaa viikonloppuisin aina niin hyvää ruokaa, ettei siitä voi kieltäytyä.

Nauratti. Yritin sanoa, että kyse on vain elämän tärkeysjärjestyksestä. Mutta siihen yksi naisista vastasi: "Sinulla on helppoa, koska miehesikin harrastaa urheilua. Et joudu käymään joka kerta ajankäytöstä keskustelua."

Totta. Mutta jäin silti miettimään asiaa. Oliko tosiaan niin, että minun saavutukseni olivat vähemmän arvokkaita vain, koska ne näyttivät muiden mielestä helpolta?

Se loukkasi. Mutta nopeasti huomasin, että itse ajattelen aivan samalla tavalla muissa tilanteissa.

Olen usein vähätellyt muiden saavutuksia, koska en ole pystynyt samaan. Yhdellä on korkeampi akateeminen koulutus, koska vanhemmat ovat tukeneet rahallisesti. Tai suurempi palkka, koska ovat myyneet sielunsa. Menestystä uralla, kun taas itse olen valinnut kakkavaipat. Toinen on kirjoittanut kirjan. Miksi minä en? Varmaan, koska heillä on suhteita. Tai rahaa. Tai aikaa.

On kamalan vaikeaa katsoa itseään silmiin. Olla selittelemättä. Keksimättä tekosyitä sille, miksi en pysty, kykene, jaksa. On paljon helpompaa ajatella, ettei syy ole minussa, omassa laiskuudessa, itsekurissa tai valinnoissa, vaan toisissa ja olosuhteissa.

Katsoin naisia ja heidän muodostamaa yhtenäistä, läpäisemätöntä rintamaa, joka oli yhtäkkiä rakentunut eteeni tyhjästä kuin pelottava transformersrobotti poikieni elokuvissa.

Olin yhtäkkiä muka toisella puolella. Heitä vastaan. Olin heidän mielestään petturi. Sellainen, joka näyttää, ettei olekaan itsestään selvää, ettei äidit ehdi lenkille.

Pidin suuni kiinni. Kaikki, mitä olisin siitä eteen päin sanonut, olisi käytetty minua vastaan. Heidän korvaan se olisi kuulostanut ylpeilytä. Vaihdoin puheenaihetta.

Ja kuitenkin olisin halunnut vain sanoa, että olen kaikkea muuta kuin Wonder Woman. Että käyn jatkuvaa kamppailua itseni kanssa. Enkä aina voita. Tai etten ole läheskään vielä siellä, missä haluaisin olla. Että se, mitä he näkevät, on pintaa. Pinnan alla on hikeä, verta ja hampaanpuremista.

Ja juuri siksi siihen pystyy jokainen, joka todella haluaa. Jokainen, joka on valmis tekemään työtä. Jokaikinen heistä.

Odotuksen jännite

Hyvän elämän avain piilee luultavasti odottamisen taidossa. Olen siinä erityisen huono.

Olen nopealiikkeinen. Joidenkin mielestä hätähousu. Stressaava. Rauhaton. Äkkipikainen. Vaikeinta elämässä lasten kanssa on hidastelu. Se, että sekä kehitys että arkipäivän ohjelma tapahtuu hidastettuna. Vähän niin kuin yrittäisi juosta polveen ulottuvassa suossa. Tai siten, että otetaan kaksi askelta eteen, yksi taakse.

Odotan elämässä montaa asiaa. Sitä, että vauva nukkuu iltaisin niin hyvin, että pääsen taas salille. Sitä, että jaksan lähteä sinne. Odotan sen yhden alahampaan puhkeamista. Konttaamista. Koulun alkua. Koulun loppua. Odotan lasten nukkumaanmenoa. Odotan heitä, kun he ovat poissa. Odotan, että tulevaisuuden suunta selviää. Minne muutamme. Mitä sitten siellä teen?

Kun muistelen yksinhuoltaja-aikaani, tuntuvat nuo vajaat kolme vuotta silmänräpäykseltä. Tuntuu lähes naurettavalta, että olin niin kärsimätön. Nyt jälkeenpäin, näen tuossa ajassa paljon hyvää. Lähinnä sen, että se teki minusta vahvan.

Mietin, kuinka paljon viisaampaa olisi ollut antautua, ei säntäillä sinne tänne tai taistella kärsimättömänä sitä vastaan ja toivoa sen loppuvan. Olisin oppinut enemmän. Olisin kerännyt energiaa.

Viisaat ovat sanoneet, että onni löytyy matkan varrelta, ei määränpäästä. Ja se on totta. Odottelu, vitkuttelu, paikallaan kiduttelu, tunne siitä, ettei pääse eteenpäin, vaikka kuinka pyristelee - se nimenomaan on elämää. Täytyy oppia nauttimaan juuri siitä.

Mutta kyse ei ole vain passiivisuudesta. Siitä, että oppii olemaan kärsivällinen. Lähtökuopissa odottelemisella on myös toinen, hyvin dynaaminen puoli.

Eilen luin jostain, että vastoinkäymiset ovat kuin jousipyssy. Pyrkiessäsi eteenpäin, vastoinkäymiset vetävät sinua taaksepäin kuin metsästäjä joustaan.

Näin syntyy jännite.

Ja se on nimeomaan tuo jännite, joka luo sen energian ja voiman, millä jousi oikealla hetkellä laukeaa ja lentää maaliin.

Ehkä juuri tässä on odottamisen pointti. Voima, jota alan vasta ymmärtää.